 |
| Pikku murunen |
Tänään menin yksivuotiaan poikani päiväkodin vanhempainiltaan. Itselle jäi jotenkin outo maku koko hommasta. Teema tuntui olevan se että vanhemmuus on niin rankkaa ja vaikeaa ja kaikkea ja aina on huono omatunto jne jne miten siitä oikein selviää hengissä.. Tiedän että mulla on erityisen kiltti lapsi, mutta silti en usko että muillakaan se elämä nyt aina niin surkeaa on. Kuten jo aikaisemmin sanoin niin äitiys on parasta maailmassa. Pitääkö siitä vanhemmuudesta tehdä joku numero, ei se kodinhoito nyt niin paljon muutu sen lapsen myötä. Kaikista lapsista kuulemma tulee masentuneita, käytöshäiriöisiä, syömishäiriöisiä, agressiivisia jne. Niin ihan varmasti tulee jos vanhemmille jo nyt aiheutetaan stressiä että näin voi käydä. En ainakaan todellakaan rupea miettimään että onko minun yksivuotias vaikka masentunut? Eikö vaan anneta lasten leikkiä ja tehdä mitä lasten kuuluu. Ei ne pirpanat murehtimalla paremmiksi tule. Tietyt kasvatus periaatteet on tietenkin hyvä olla ja pitääkin olla, mutta ainakin itseä alkoi lähinnä ottaan päähän tuo -avautukaa nyt vieressä istuvalle lässytys. Nauttikaa niistä lapsista silloin kun voitte, ne kuitenkin on vaan niin pienen hetken niin kovin pieniä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti